"Ihan järjetöntä"

Sitä on outo olo, kun 12 sinua huomattavasti vanhempaa ja kokenutta ihmistä kuuntelee sinua ja uskoo siihen mitä puhuu. On tietenkin selvää, että uskon siihen itsekin ja seison sanojeni takana, mutta että todella minua kuunnellaan ja saan ihmiset ymmärtämään, se on hieno fiilis.
Kaksi päivää ilmaisutaidon opetusta takana. Eräoppaiden kanssa opeteltiin statukset, äänenkäyttö ja heittäytyminen... Tai annettiin heille ainakin mausteita siitä, että esiintyminen voi olla hauskaa. "Järjetöntä", "ei oo mun juttu", Mihin tätä tarvitaan" tai "En mä nyt" tuli tutuksi, mutta tutuksi tuli myös "Tosi mukavaa", "Mä ymmärsin" tai "Kiitos, Kiitos, Kiitos". On omistuista kuinka ihmiset voivat inhota tilannetta, että joutuu muiden eteen, ainakin ihmisenä, joka sitä tekee työkseen, mutta eikö elämä ole kuitenkin esiintymistä joka ikinen päivä. Kohtaamisia, puhumista ja vuorovaikutusta. Sitä se näytteleminenki periaatteiltaan on.
Väsymys kalvaa hieman. Uupumus. Viikonloppua ei ollut ja aherrus alkaa taas huomenna. En jaksaisi puhua, olla vuorovaikutuksessa, se minulle sallittakoon, mutta haluaisin vain hetken hengähtää ja puhaltaa ulos, olla lämpimässä ja miettiä kuinka hyvä mun on vain olla tässä. Antaa huminan kaikua päässä ja katsella johonkin tyhjään, jonka ajatuksilla kuitenkin täyttäisi. hmmm... Autuaita ovat levänneet.
Ystävä otti minuun tänään yhteyttä. Se lämmitti. Harmi vain etten ollut seurallisessa terässä, mutta sekin minulle sallittakoon. On se tärkeää vain tietää, että joku edes antaa omasta tärkeästä päivästää minulle edes sekunnin ajatuksissa ja jos sen eteen tekee vielä jotain, kuten soittaa, on minulla taas syytä olla tässä elämässä ja vielä onnellinen.
Harmittaa kun olen väsynyt, olen kiukkuinen, olen kuin pieni kävelä kiukkupussi, joka sanoo hyviä asioita, mutta räjähtää tarpeen sattuessa. En pidä siitä, mutta sekin minulle sallittakoon, koska mä oon kuitenkin tehnyt suuria asioita ja ehkä istuttanut joihinkin sellaista, joka heissä olkoon pysymän.
On mulla yksi stressin aihe. Se liittyy mun haluun pitää kiinni vimmasta pelata pelejä. Ostin kerran pankin rahoilla itselleni mun lemmikin, pelikonsolin. Pieni sininen neliö on käytössä harvoin ja sen herkkuja, uusia pelejä, ilmestyy vieläkin harvemmin, mutta nyt, nyt on uusi peli tullut maisemaan. Se on hieno. Persialainen prinssi hyppii kauniissa antiikin maisemissa. Mun unelmat arkeologiasta piirtyvät bitteinä ruudulle ja olen kuin toisessa maailmassa. Mutta nyt, ***** nyt, mä oon sellasessa kohdassa missä mun pitäis painaa ***** nappia juuri oikeessa kohdassa, enkä ***** löydä sitä kohtaa ja mulla ***** menee hermot heti ja kun oon väsynyt ni refleksitki on heikot ja eihän siitä mitään tuu. Onneksi oon edes hieman fiksu ja menen nukkumaan ennen kuin mä hajotan ton ***** kuution.
Mut en haluisi mennä kouluun ja oonko neljä vai viisi vuotta, saanko töitä, kuka mut haluu, ei musta oo mihinkään ja oon paljon rumempi kuin muut ja söin taas liikaa. Yhdessä lauseessa varmasti enemmän asiaa kuin koko lätinässä... Mut en oo!! Tai siis oon... Kai! No uskotaan huomiseen... Ehkä mua odottaa yllätys, joka voisi olla enemmän kuin iloinen.

"Ooksä mun kaa sit ens viikonloppuna? Must se ois kivaa!!"