Iltasatu elämän pyörteistä

Näkisitpä sisälleni. Vaahtopäät heittelevät laivaa pitkin merta. Tuuli kaataa puita ja linnut lentävät kaukomaille. Viinilasi kaatuu valkoiselle matolle ja hiiri jahtaa suurta elefanttia. Tänään en ole mitään. Ymmärsin juuri olevani solmussa. Pakahtuvani tunteiden tulvaan. Tunnen kaiken. Tunnen pakahtuvani. En haluaisi olla kotona, jossa minun on parasta olla. Täällä olen turvassa ja täällä on kaikki rakasta. En halua lähteä pois, vaikka vimma nähdä ystäviä kiristää mieltä. Eliöt palaavat aivoihini. Sydämeni syke kiihtyy. Arviolta kolmesataa lyöntiä minuutissa kirvoittavat kädestäni tekstiä, jonka pusken näytölle, jotta rauhoittuisin. Tämä ei ole sinun syysi. Ei todellakaan. Olet antanut minulle elämäni. Olet kallehin. Tänään vaan haluaisin olla taas itseni kanssa, olla vapaa, olla yksin yhdessä. Epäreilua -ko?! Ei, vaan elämän suuria tosiasioita.
Näin eilen unta. Unta täydellisyydestä. Unta siitä, kuinka elämä kulkisi kuin pala filmiä. Sen takaa ei näkisi totuutta, ei valhetta, ei pintaa, ei mitään. Herätessä se filmi katkesi. Todellisuus oli lämmintä tuulta, joka puhalsi kasvoihini. Raikas tuulahdus iloisilta mailta sai minut uskomaan siihen, että pelastun. Näin suuria kuvia, mahtavia lauluja laulettiin saleissa ihmisten, annoin meidän olla iloinen. Kehdosta tulikin vankila, joka valvottaa mieltä. Sen seinät ovat kauniit ja ovet ruskeaa puuta. "Minä rakastan sinua", sanon ja haavoitan miekallani kaunista sisintäsi. En tunne olevani mitään. Kyyneleet ovat aidot, minä en ole. Anteeksi, jos sain sinut taas epäilemään.
Jossain muualla ihmiset nukkuvat sängyissään ja pohtivat elämääni. He tietävät totuuden. Heidät minä jo pelastin. Sinua en ole vielä pelastanut. En ole näyttänyt sitä mikä minussa on se jota pelätään. Se herkkyys on sinun, se varmuus on sydämessäsi, rakkaus on käytettävissäsi, mutta käytä se oikein. Naruista voi vetää sadalla eri tavalla, mutta vain yksi on se oikea tapa. Älä pelkää, en minä hylkää, minä vain testaan, että onko minun syytä pelätä. Olen heikko, mutta onnellinen.
Yön pimeys valtaa minut. Menneisyyden haamut huutavat korvaan kimeällä äänellään. Teille annoin jo anteeksi, te armahditte minut. Näköispatsas katsoo minua silmiin ja yrittää viestittää jotain. Sinä nukut jo lapsen unta, minä hölmö sydän yritän pinnistellä. Oletko minulle se, jota varten tänne synnyin, vai olenko vain opas näyttämään mikä elämässä on väärin? Näinä pimeinä aikoina vastaukset tuntuvat olevan kateissa ja kysymykset vaanivat jokaisen mutkan takana. Annatko minulle anteeksi sanani, annatko minulle aikaa?!
Päätös on tehty ja se on tekemättä. Kohtä tämä päättyy, koska en jaksa kirjoittaa enää. Meidän tarinamme jatkuu, jos pelaamme korteissa samaa kättä. Enkeli haluaa meidät yhdessä valkeaan unelmaan ja me emme siitä kieltäydy. Älä olisi niin vihainen. Olisit minusta edes hieman onnellinen.