Iltasatu elämän pyörteistä

Näkisitpä sisälleni. Vaahtopäät heittelevät laivaa pitkin merta. Tuuli kaataa puita ja linnut lentävät kaukomaille. Viinilasi kaatuu valkoiselle matolle ja hiiri jahtaa suurta elefanttia. Tänään en ole mitään. Ymmärsin juuri olevani solmussa. Pakahtuvani tunteiden tulvaan. Tunnen kaiken. Tunnen pakahtuvani. En haluaisi olla kotona, jossa minun on parasta olla. Täällä olen turvassa ja täällä on kaikki rakasta. En halua lähteä pois, vaikka vimma nähdä ystäviä kiristää mieltä. Eliöt palaavat aivoihini. Sydämeni syke kiihtyy. Arviolta kolmesataa lyöntiä minuutissa kirvoittavat kädestäni tekstiä, jonka pusken näytölle, jotta rauhoittuisin. Tämä ei ole sinun syysi. Ei todellakaan. Olet antanut minulle elämäni. Olet kallehin. Tänään vaan haluaisin olla taas itseni kanssa, olla vapaa, olla yksin yhdessä. Epäreilua -ko?! Ei, vaan elämän suuria tosiasioita.
Näin eilen unta. Unta täydellisyydestä. Unta siitä, kuinka elämä kulkisi kuin pala filmiä. Sen takaa ei näkisi totuutta, ei valhetta, ei pintaa, ei mitään. Herätessä se filmi katkesi. Todellisuus oli lämmintä tuulta, joka puhalsi kasvoihini. Raikas tuulahdus iloisilta mailta sai minut uskomaan siihen, että pelastun. Näin suuria kuvia, mahtavia lauluja laulettiin saleissa ihmisten, annoin meidän olla iloinen. Kehdosta tulikin vankila, joka valvottaa mieltä. Sen seinät ovat kauniit ja ovet ruskeaa puuta. "Minä rakastan sinua", sanon ja haavoitan miekallani kaunista sisintäsi. En tunne olevani mitään. Kyyneleet ovat aidot, minä en ole. Anteeksi, jos sain sinut taas epäilemään.
Jossain muualla ihmiset nukkuvat sängyissään ja pohtivat elämääni. He tietävät totuuden. Heidät minä jo pelastin. Sinua en ole vielä pelastanut. En ole näyttänyt sitä mikä minussa on se jota pelätään. Se herkkyys on sinun, se varmuus on sydämessäsi, rakkaus on käytettävissäsi, mutta käytä se oikein. Naruista voi vetää sadalla eri tavalla, mutta vain yksi on se oikea tapa. Älä pelkää, en minä hylkää, minä vain testaan, että onko minun syytä pelätä. Olen heikko, mutta onnellinen.
Yön pimeys valtaa minut. Menneisyyden haamut huutavat korvaan kimeällä äänellään. Teille annoin jo anteeksi, te armahditte minut. Näköispatsas katsoo minua silmiin ja yrittää viestittää jotain. Sinä nukut jo lapsen unta, minä hölmö sydän yritän pinnistellä. Oletko minulle se, jota varten tänne synnyin, vai olenko vain opas näyttämään mikä elämässä on väärin? Näinä pimeinä aikoina vastaukset tuntuvat olevan kateissa ja kysymykset vaanivat jokaisen mutkan takana. Annatko minulle anteeksi sanani, annatko minulle aikaa?!
Päätös on tehty ja se on tekemättä. Kohtä tämä päättyy, koska en jaksa kirjoittaa enää. Meidän tarinamme jatkuu, jos pelaamme korteissa samaa kättä. Enkeli haluaa meidät yhdessä valkeaan unelmaan ja me emme siitä kieltäydy. Älä olisi niin vihainen. Olisit minusta edes hieman onnellinen.

...Taakse vilkaisemme hyvästiksi vain.

On haikea mieli. En osaa sitä muuten kuvailla. Ihmisten kasvot pyörii mun silmissä ja jokaisen ihmisen kohdalla tunnen kuinka ikävä kasvaa. Onkohan tämä joku reaktio siitä, että lähden huomenna lentokoneella kohti Italiaa ja se hieman pelottaa. Tiedän tämän kuitenkin olevan jonkilainen jäähyväistunne, koska viimeinen esitys koulussani saa minut haikeaksi. On niin monta ihmistä ja niin monta hetkeä ja niin montaa sanaa sanomatta. Haluaisin vaan kertoa kaikille kuinka paljon heistä välitän ja voin sanoa jopa rakastavani. Kukaan heistä ei ole ihan sama, vaan jokaisella on sydämmessäni oma paikkansa. Haluan sitä mitä tuleman pitää ja tiedän olevani tyytyväinen, mutta tunne siitä, ettei minulla ole niitä hulvattomia veijareita ympärilläni, saa oloni surulliseksi. Mä en oikeasti haluu menettää teistä yhtäkään...

On monia, jotka ovat tärkeämpiä kuin toiset, toiset koskettaa mua eri tavalla. Heidän hymynsä nousee mieleen ja kyyneleet valuvat poskilleni. Mua hieman pelottaa! Tarviisin nyt sen turvallisen keskustelun ja ne hulvattomat tarinat, joita teidän kanssa olen kokenut ja onneksi tiedän, että tulen vielä kokemaankin. Ei se helppoa ole olla kohta 27-vuotias mies, joka menee töihin. *naurahtaa* Ei v***u onhan tää naurettavaa, jos näkisin itseni. En vaan voi tunteilleni mitään.  Jätkä menee töihin ja lopettaa koulun ja tuntee, kuin kuolisi pois toisten elämästä. *nauraa* Tää on niin huvittavaa, mutta toisaalta niin aitoa. Vakavoituessani tässä sohvalla kuulen teidän äänet puhelimessa ja ne katseet, jotka vaan kertovat, että minä ensimmäistä kertaa kuulun johonkin. Te annoitte mulle elämän ja kiitos siitä. Annoitte niin hienon elämän, että nyt jo osaan elää omaanikin ilman sitä turvaa. Se on pelottavaa ja niin surullista. *pistän silmät kiinni ja tunnen kyyneleet taas*

Tampere ei häviä ja täällä vietän vielä monta monta monta monta hyvää hetkeä ja tää tuskailu on hieman turhaa, mutta en nyt voi sille mitään. Olen tavannut tässä kaupungissa myös monta ihmistä, jotka ovat vaikuttaneet minuun suuresti. Heitä jään myös kaipaamaan. He ovat olleet täyttämässä näitä vuosia mahtavilla persoonallisuuksillaan ja antaneet syyn olla iloinen. Olisin mielelläni jatkanut eloa täällä ja halunnut nähdä miten asiat olisivat edenneet ja mihin suuntaan, mutta nyt minä olen jo iso poika ja on aika kääntää lehteä johonkin toiseen. En tiedä oikeastikaan mikä on oikea polku kulkea, mutta tämä polku tuntuu todella hyvältä myös. En tiedä koska en ole muita reittejä kulkenutkaan. 

Huomenna siis Italiaan. Koti-ikävä vaivaa jo nyt, mutta mahtava reissu siitä tulee. Ainakin sen aion tehdä. Töitä ja huvia. Ja monta MOOOONTA halausta ja niitä mahtavia hetkiä punaviinin ääressä ja niitä puheita. Sitten tulen takaisin ja halaan monta monta MOOOOOOOOOONTA halausta lisää ja näytän, vaikka sanatomasti, kuinka kiitollinen olen kaikista asioista joita olen läheisiltäni saanut. 

Voisin kirjoittaa nyt vaikka kirjan tähän, mutta en enempää varmaankaan enää jatka tätä tarinaa. En ole pitkään aikaan laittanut jotain kappaletta tähän loppuun, mutta nyt sen taas teen. Tää on tämän tekstin otsikko ja sanoma ja syy siihen miksi elämä on välillä niin kauniin surullista ja muistuttaa, että asiat menee eteenpäin ja ihmiset vaihtuu, mutta muistot eivät häviä koskaan. Eli kiitos hei, ollut hieno viikonloppu, hienot esitykset, hurjan kauniit ja tärkeät keskustelut, uskomattomia kohtaamisia, valitettavia missaamisia, ikävää ja jälleennäkemistä ja niitä kauniita katseita, joita haluan lisää. Annettaan Tervomaan Jonnalle nyt puheenvuoro ja tää on tässä:

---

"Karkuri karkurin tunnistaa"

sanoi kulunut nainen ja joi

"maailma ulkona odottaa

sen vetoa vastustaa en voi

istuhan tähän", sanoi hän "ystäväin"

"Me ollaan vain, me ollaan vain

läpikulkijoita kapalosta alkain

taakse vilkaisemme hyvästiksi vain

Voisipa olla kuin cowboy

ratsu ja hattukin ois

missä vaan sen riisuisin pois

kuin kotonaan aina olla vois

vielä yhdet", sanoi hän", "ystäväin

me ollaan vain, me ollaan vain

läpikulkijoita kapalosta alkain

taakse vilkaisemme hyvästiksi vain"

Kuinka pitkään saan jatkaa?

laatikoita taas pakkaan

Kävin täällä

Me ollaan vain, me ollaan vain

läpikulkijoita kapalosta alkain

me ollaan vain

me ollaan vain

vaudista päihtyneinä yksin, kaikki rinnakkain

Jonna Tervomaa - Läpikulkumatkalla